Päivä 4: eka harjoittelupäivä

Jambo! Nyt ollaan käyty Nairobin köyhimmillä alueilla, Mathare slummin alueilla ja kylläpäs olikin aikamoinen näky! Harjoittelupaikkamme, erityiskoulu, oli siis Matharen alueella ja sinne ajaessa näkyi kyllä paljon karua maisemaa. Kaikenlaisia hökkeleitä teiden varrella, joista ihmiset yrittävät myydä kaikenmoista, roska- ja muut jätekasat, miehiä juoksemassa tiellä autojen seassa vetäen jotain kärryjä, jotkut polttivat tien varrella vissiinkin roskia jne. On vaikea selittää tällä tavoin, mitä kaikkea näki! On myös mahdotonta kuvailla sitä löyhkää, mikä ympäristössä leijui!

Koululla (Mathare Special Training Centre = MSTC) meidät otettiin mukavasti vastaan :) Kiersimme kaikki luokat läpi ja tervehdimme opettajia ja oppilaita. Oppilaita koulussa on noin 140 ja kaikilla on jonkinlaisia "ongelmia"; on puheentuoton ongelmia, ongelmia ymmärtämisessä, fyysisiä vammoja (muutama pyörätuoli), autismia, kehitysvammoja...Lapset eivät vaikuttaneet juuri ymmärtävän englantia, vaikka meille mielestäni sanottiin, että ymmärtäisivät. Olimme tosin tämän päivän vaikeasti vammaisten luokassa (special class) ja kielen lisäksi oppilaat taisivat olla aika pihalla/omissa maailmoissaan. Ehkä muissa luokissa englantia ymmärretään - olisi hieman helpompi kommunikoida lasten kanssa. Saas nähdä...

Ja sitten tähän hygieniapuoleen :o Kaikki on niin likaista, että kyllähän se väkisinkin iljettää, pakko myöntää. Olisi niin mukava ottaa pieni lapsi syliin tai pitää kädestä, mutta se likaisuus tekee siitä epämiellyttävää. Kuola valuu, syödessä puolet ruuasta ja juomasta on vaatteilla, vaatteet on pississä (siis kirjaimellisesti). Koita siinä sitten koskea. Eräskin poika pissasi alleen pyörätuolissa ja siihen se vaan takaisin nostettiin kusisine housuineen jne. Ja lukija saa taas ihan itse päätellä sen hajun siinä luokassa, kun 5 ihmistä tekee tarpeensa housuihin/lattialle...

Tämä hygienian puute on paikassa varmasti se pahin asia. Muutenhan kaikki meni kuitenkin ihan OK. Ihmiset ovat ystävällisiä ja lapset suurimmaksi osaksi iloisia. Tullessamme koululle ja kierrellessämme luokissa, saimme myös aplodeja, lapset halusivat kätellä meitä jne. Kun otettiin kuvia koulusta ja oppilaista, olivat he hurjan kiinnostuneita ja halusivat tietysti nähdä, miltä kuvissa näyttivät :) Laitettiin kamera laukkuun, kun muuten olisi jokaisesta pitänyt ottaa kuvia.

Mitäs me sitten päivän aikana tehtiin? Special Class:ssä heittelimme palloja oppilaiden kanssa, minä olin lattialla erään pojan kanssa ja hän laittoin minun kädet vuoronperään päähän, olkapäille, polviin ja varpaisiin. Liekö muistellut laululeikkiä, jota muut harjoittelijat ovat varmaan leikkineet. Hengailtiin ulkona ja ihmeteltiin taas kaikkea. Kovin ihmeitä ei tehty ja meitä ei oikein opastettu mitenkään. Jonkun aikaa oltiin luokassa ilman opettajaa (Martin), kun se vaan häippäs jonnekin yhtäkkiä. Siinä sit oltiin monttu auki, että mitä nyt. Luokassa ollut Down-tyttö sitten otti ohjat käsiinsä ja alkoi ruokkimaan osaa porukasta. Myöhemmin selvisi, että tyttö onkin koulun entinen oppilas ja tällä hetkellä sinne työllistetty.

Iltapäivällä kaikki oppilaat ja opettajat + avustajat kokoontuivat samaan tilaan "ruokalaan", jossa alkoi perinteinen tiistain musiikkihetki.

 Katsottiin videolta kenialaisnaisen musiikkivideoita, porukka taputti, osa lauloi ja tanssi. Se oli mukava kokemus :) Täkäläinen musiikkikin on aika svengaavaa, heh. Svengaavaa musaa saatiin kuunnella myös matatussa, koululta pois tullessa. Koulun sihteeri Harriet oli mukana. Matatu oli pieni ja ahdas, aika hurjaa menoa kaiken kaikkiaan! Hinta on tosin halpa, 20Ksh=0,20€.

Oli kyllä uskomaton päivä ja on vaikeaa sanoin kuvata, miltä nyt tuntuu. Itku ei kuitenkaan vielä päässyt, vaikka tietysti jotkut asiat järkytti - tähän pitää nyt vain totutella. 8 viikkoa tuolla pitäisi käydä, huh!